Virastoista ja muista elämälle vieraista organisaatioista

Käsi ylös sinä, joka et ole kohdannut omassa elämässäsi muutoksia ja jopa yllätyksiä. Käänteentekeviä kohtaamisia, merkittäviä menetyksiä, raastaviakin rajoitteita. Alkavia tai päättyviä ihmissuhteita, avautuvia tai sulkeutuvia ovia, satuttaviakin sairauksia. Ihan vain jotain pientä tai isoa, joka ei olisi ollut omassa hallinnassasi tai mennyt kuten Strömsössä kaikki tuntuu soljuvan. Elämä kun on.

Silti kun puhutaan organisaatioista, elämälle vieraaksi tunnutaan mieltävän juuri päinvastainen, muutos. Kuulen usein puhuttavan, että sitten kun tämä toimitilamuutos, fuusio, yt:t, järjestelmävaihdos tms. on ohi, sitten pääsee taas keskittymään siihen olennaiseen, työhön. Että joskus aiemmin oli paremmin, kun sai rauhassa tehdä töitä ilman tätä jatkuvaa myllerrystä.

Totta lienee, että muutoksen tahti on ollut leppoisampaa, mutta kun katsoo omaa työuraansa taaksepäin, huomaa, että onhan tuota muutosta pukannut. Itselläni on ensimmäisen ”valmistumisen” jälkeen nopeasti laskettuna ollut seitsemän työnantajaa, kaksi muuta tutkintoa ja pääasiallista työkieltä, kolme erillistä asiantuntija-alaa, toimialana neljä eri mannerta, parisenkymmentä kurssia, kymmeniä kollegoja ja lukemattomia järjestelmiä, työpisteitä, maisemia ja tunnelmia. Onhan tuossa. Niille isoille ja innostaville siirtymille on kuitenkin ollut yksi yhteinen nimittäjä: oma aktiivinen toimijuus.

Organisaatiosta organisoitumiseen

Organisaatiot ovat siitä ongelmallisia, että omaa toimijuutta rajoittaa kovin moni tekijä. Liittyminen on toivottavasti vapaaehtoista, mikä on myös julkisen sektorin ehdoton vahvuus, meille kun tullaan halusta antaa panoksensa merkitykselliseen yhteiskunnalliseen työhön. Tämä on suunnaton etu, jota toivoisi paremmin hyödynnettävän.

Millainen maisema avautuisi, jos organisaation sijasta miettisimme, miten me ytimen ympärille organisoidumme? Ajattelisimme jo lähtökohtaisesti virastoakin liikkeessä olevana, johonkin päämäärään pyrkivänä. Tai mikäli päämäärä itsessään ei ole muuttunut, mutta ympäristö on – ja on se muillakin kuin meillä tsaarinaikaisilla – miten nyt organisoidumme, jotta voimme pitää kiinni tuosta tavoitteesta? Onko se edes enää arvokasta?

Tarkastelu -> merkitykset -> toiminta

Kytkeytymisten ja globaalin keskinäisriippuvuuden lisääntyessä emme ole immuuneja muutoksille emmekä edes äkkinäisille yllätyksille. Olemmeko valmiudessa? Olisiko mahdollista pysähtyä rakenne rakenteelta ja pohtia, mitä tämä mahdollistaa, mitä estää. Mitä se tuo näkyviin, mitä jättää varjoon. Yhdessä, koska näkymä on vääjäämättä erilainen toisesta kulmasta katsottuna. Tarkastella, pohtia ja toimia, ja sitten taas uudelleen tutkiskella, antaa merkityksiä ja toimia.

Hiljan eräässä kokouksessa toistettiin useampaan otteeseen, että tämä on päällikkövirasto, siksi se tai tuo ei ole mahdollista. Ei ainutlaatuista. Meillä on talot täynnä asiantuntijoita, osaamista, halua ja kokemusta, mutta työjärjestys määrää, että lopulta yksi ihminen päättää. Kun tarpeeksi kauan on asetelmaa kuunnellut ja kokenut, ei välttämättä enää haluakaan panostaa. Usein kuulen myös johtajan kertovan, että kyllä me yritettiin osallistaa, mutta, ne sanoi, että ei kai me sun tehtäviäsi ruveta hoitamaan, siitähän sinulle maksetaan.

Kuitenkin ajatus siitä, että vain yksi ihminen tai harvalukuinen joukko, johtoryhmä, ajattelee ja muut toteuttavat, on oikeasti elämälle vieras. Ihan yhtä vieras kuin se, että aikuiset ihmiset tarvitsevat samansuuntaisia pelisääntöjä kuin päiväkodissa päätetään, tai se, että esimies kuvittelee pääsevänsä alaistensa päänsisään valvomaan näiden toimia silloin, kun nämä istuvat samassa tilassa vaan ei silloin, kun ovat jossain muualla, työn äärellä kuitenkin. Millaista vastuuntuntoa luo se, että joudut kysymään lupaa kympin tai parin hankintaan? Kuinka kuvitellaan innostavan keskustelussa, jossa käydään läpi vuosittaiset mokat ja hyvästä suorituksesta todetaan, että pisteitä ei voi nyt nostaa, koska silloin jouduttaisiin joltain muulta tiputtamaan, keneltä sinä haluaisit tiputettavan? Entä paljon puhuttu itsensä johtaminen, onko se todellakin vain oman kalenterin ja sähköpostikansioiden hallintaa? Priorisointikin kun on lähtökohtaisesti kollektiivinen tehtävä.

Muuttuuko puhe?

Me puhumme muutoksista, kokeiluista, siilojen ylittämisestä, verkostoitumisesta ja muista kiintoisista ja tavoiteltavista asioista. Milloin me puhumme siitä, miten me näistäkin puhumme, millaisia merkityksiä annamme? Olemmeko koskaan puhuneet siitä, miksi olemme tulossa organisoitumalla ja puhumalla näin kuten arjessa organisoidumme ja puhumme?

Minkälaista potentiaalia yhdessä tällainen ajattelu meissä kasvattaisi?

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”, totesi edesmennyt viisas, muutosten momentumit käyttänyt presidenttimme. Onneksi viisaus ei ole – ainakaan yksin – yksilöissä, vaan välillämme vuorovaikutuksessa.


Kirjoittaja: Liisa Virolainen | Kuvat: Liisa Virolainen ja Soile Kallio

Liisa Virolainen työskentelee kehityspäällikönä Kaiku-työelämäpalveluissa ja Uusi Kaikun päätoimittajana. #LiisaVirolainen