Sateenkaaren tuolle puolen

”Jos MINÄ olisin presidentti, kieltäisin sodat ja ylityöt”, kuului tomera toteamus vuosia sitten pitkän päivällispöydän lastenpäädystä. Se oli pysäyttävää: ekaluokkalainen yhdisti sodan ja ylityöt yhtä ei-toivottavina asioina.

Useammankin kerran on sittemmin käynyt mielessä, millaisen kuvan seuraavat sukupolvet saavat meidän aikuisten työpuheesta ja -käytöksestä. Millaisen tulevaisuuskuvan se heille maalaa, millaisia näkymiä ja haaveita avaa? Työhyvinvointi – josta olen kuullut viime aikoina myös vähättelevään sävyyn, te nyt puhutte vain siitä työhyvinvoinnista – ei ole vain yhden sukupolven kokemus ja kysymys, vaan kertaantuu tuleville työntekijöille.

Voidakseen kokea hyvinvointia työssä, täytyy ensinnäkin olla se työ ja sen on oltava mielekästä ja merkityksellistä ja sillä on voitava tienata elantonsa. Voidakseen tarjota tällaista työtä tekijöille jatkossakin, on organisaation oltava ajassa elinkelpoinen ja uudistumiskykyinen. Ties kuinka monennen kerran: työhyvinvointi ei ole yhtä kuin työssä viihtyminen tai työkyky, vaikka molempia tarvitaan edes hitusen. Mitä lie ajatteli juuri edesmennyt ihmisoikeuksien puolustaja Kalle Könkkölä työkyvystä?

Puheen työstä tulisi olla toivoaluovaa ja kestävää. Työn ja ihmisen yhteensovittamisesta voitaisiin puhua kestävän kehityksen inhimillisenä ulottuvuutena. Koko työsuojelun kenttä on nimenomaisesti sitä, vaikka kestävän kehityksen kehikkoa harvemmin tässä yhteydessä mainitaan. Osallisuus ja yhteisöllisyys, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vaikkapa myötätunto ovat puolestaan sosiaalisen ulottuvuuden ytimessä.

Taloudellisesta puheesta ei ole puutetta, mutta ollakseen kestävää talous ei voi jyrätä kaikkia muita kestävyyden näkökulmia, vaikka siltä joskus tuntuu. (Lähes) paperiton toimisto ja viherpiperrys kierrätysbokseineen ollee ojennus ekologiseen suuntaan, mutta voisimme varmasti tehdä tässäkin suhteessa paljon enemmän.

Entä jos virastot olisivat yhteiskäytössä, ja polkisin pyörällä tuohon lähimpään Hakanimeen matkustamisen sijasta? Virtuaalisuutta, myös sosiaalisessa ajankäytössä tai kv-työssä, voisimme hyödyntää paljon enemmän, jos vain osaisimme jo olemassa olevia työvälineitä optimaalisesti käyttää. Mitä jos virastojen maksama ateriatuki olisikin vain lähi- ja kasvisruualle, lihapullat ja makkarat nautittaisiin ihan omaan piikkiin? Kukkakaalipirtelön ravitsevuuskin on tullut jo tuhannesti todistettua sosiaalisessa mediassa.

Jahka Valtioneuvosto julkaisee toisen osan työn tulevaisuutta käsittelevästä pamfletistaan, kutsumme teitä koolle pohtimaan, mitä kaikkea voisimme tehdä aikuisten oikeasti kestävän kehityksen kokonaisuuden nimessä omassa arkityössämme.

Kesäkuussa kahden uuden ylioppilaan – toinen tuo taannoinen ekaluokkalainen – yhdessä pitämässä puheessa edettiin Ihmemaa Ozin sateenkaaren siivittäminä Kiinaan suunnatusta tunnelinkaivuuyrityksestä toisenlaisiin tavoitteisiin. Valtion laitoksena toimiva koulu oli selvästi onnistunut tehtävässään ja saattoi maailmalle kourallisen kielitaitoisia, suvaitsevaisia ja elämään intohimolla suuntautuvia nuoria, jotka olivat valmiita vastaamaan suuriin haasteisiin. Myös niistä ehkä suurimpaan, ilmastonmuutokseen. Sävy oli selvä: me aiomme selättää sen. Jos teistä edellisistä sukupolvista ei ole siinä tueksi, pysykää edes pois tieltä.

Entä jos olisimme mukana?


Kirjoittaja: Liisa Virolainen | Kuvat: Pixabay ja Soile Kallio

Liisa Virolainen työskentelee kehityspäällikönä Kaiku-työelämäpalveluissa ja Uusi Kaikun päätoimittajana. #LiisaVirolainen