Paina jarrua ajoissa!

Se söi minua viimeisen viiden vuoden aikana hiljalleen ja huomaamatta – stressi nimittäin. Huomasin selailevani iltapäivälehtiä, vaikka takaraivossa huusivat tekemättömät työt. Nettiin uppoutuminen oli pakokeino.

Kalenteri täyttyi kokouksista, joissa istuin puheenjohtajana, sihteerinä, esittelijänä tai projektipäällikkönä. Olin onnekas, kun osasin kirjoittaa nopeasti – sain pöytäkirjat ja esittelyt sekä paperityöt tehtyä nopeasti. Myös työpäivät valuivat nopeasti, ja aina oli tehtävää.

Töissä oli jatkuva kiire kokouksesta toiseen, joten hommat kasaantuivat. ”Kyllä minä teen ja hoidan asian” – oli mantra, jota hoin. Jossain vaiheessa hukuin mantraan. Tein työlistaa, mikä auttoi tilannetta hetkittäin.

Työtehtävät olivat kiinnostavia ja tartuin niihin aina innolla ja valtavalla kiinnostuksella. Sain onnistumisen iloa tehdyistä töistä, ja uusia haasteita tuli aina vain lisää.

Rästihommat raahasin kotiin

Raahasin työkannettavan kotiin ajatuksena tehdä rästihommia telkkarin ääressä. Aina en onnistunut kotitöiltäni saamaan rauhallista hetkeä. Lasten nukkumaanmenon jälkeen iltamyöhällä sain seuraavan päivän tarvittavat esitelmät valmiiksi, ja adrenaliini virtasi. Olin väsynyt, mutta heräsin aamuyöstä miettimään esitelmää. Tilanne paheni ja kannettava kulki mukanani, vaikka en saanut työasioita kotona tehtyä.

Etäesimiehenä yritin panostaa siihen, että voisin keskustella alaisteni kanssa joka viikko – kannattelin esimiessuhdetta yksin. Kyllä esimiehisyys on mielestäni kahden kauppa. Vaikea on keskustella, jos vastapuoli ei tee koskaan aloitetta. Alaisten ongelmat herättivät öisin ja mietin, miten niitä pitäisi ratkoa. Samaan syssyyn mietin, miten auttaa poikaa kotiläksyissä. Mies lähti taas työmatkalle ja olin yksin.

Roikuin netissä, vaikka kokous oli jo alkanut. Taas tuli sähköposti, johon pitäisi heti reagoida. En jaksa enää. Ajatukset olivat puuroa ja unohdin asioita. Sähköpostista tuli nykytyöni paholainen. Kiireessä en sisäistänyt lukemiani sähköposteja. Jos opin mitään esimiehenä sähköpostikaaoksesta, niin ainakin sen, että tehtäväksiantoja ei saisi koskaan tehdä sähköpostin välityksellä.

Totaalinen pysähdys

Sitten alkoivat huimaukset, sydämentykytykset ja paniikki salpasi toimintakyvyn. Työkaveri tarrasi olkapäähän ja sanoi, että nyt sinun on mentävä työterveyteen. Verenpaineet huitelivat omilla lukemilla. Soitin pomolle: taisi tulla pysähdys.

Työn positiivinen imu oli vetänyt minut sellaiseen vauhtiin, etten pysähtynyt millään. Olin aina myöntynyt kaikkeen, enkä tunnistanut stressin merkkejä. Fyysiset oireet olivat pikkuhiljaa salakavalasti syösseet minut kuiluun, josta ylöspääseminen vie aikaa.

Alkoi 3 kk:n sairausloma. Ennen sitä en ollut ikinä pitkään poissa töistä, vain flunssan tai lapsen sairauden vuoksi muutaman päivän. Ensimmäisenä sairauslomapäivänä kirjoitin pitkän sähköpostin esimiehelleni, jossa selvitin kaikki keskeneräiset työt, josko niitä joku hoitaisi poissaollessani. Pomo totesi minun olleen ylityöllistetty. Asiaan oli tehtävä korjaus.

Työnantajan ymmärrys ja empatiakyky oli esimerkillistä, mikä helpotti syyllisyyden tunnetta. Työterveys tutki ja sulki pois sairauksia. Lopulta diagnoosina oli stressin aiheuttama paniikkihäiriö, josta oli ilmaantunut varoitusmerkkejä aika-ajoin jo 10 vuotta sitten. Siinä sitten makasin kotisohvalla ja katsoin kokkausohjelmia. Liikunta oli jäänyt ja ylipainoa kertynyt. Olin yksin. Kävin sairauslomalta töissä keskustelemassa töiden vähentämisestä, ja niitähän sitten napsittiin pois.

Tuntui, että olin epäonnistunut, kun tehtäviä jäi jäljelle vain murto-osa. Pomo kuitenkin vannotti, että kyllä minua tarvittiin edelleen. Alaisten määrä puolitettiin, mutta hankalien tapausten hoitoon en ainakaan siinä vaiheessa saanut ohjeita. Tuntui välillä, että työkaverit joutuivat tiukoille minun poissaolon vuoksi, mikä aiheutti syyllisyyden tunnetta.

Kävelin ja kävelin ja vielä kerran kävelin. Vaikka päässä oli vanne, niin kävelin. Pikkuhiljaa vanne löystyi ja löysin itsestäni taas intoa. Työkaverit pitivät yhteyttä ja kaipailivat – kerroin palaavani töihin. Työhön paluu ei kuitenkaan onnistunut ihan kuin ”strömsössä”. Ensimmäisenä työaamuna paniikkikohtaus alkoi jo kotona. Yritin, mutta ei siitä tullut mitään. Palasin kotisohvalle.

Elämä alkoi kantaa

Pikkuhiljaa alkoi paraneminen, paniikkihäiriöön annetut lääkkeet tehosivat ja ”säikähtänyt olo” jäi unholaan. Toisen sairauslomajakson jälkeen sovin pomon kanssa, että ensimmäisinä päivinä teen lyhyempää päivää.

Sitten tuli se päivä, jolloin olin töissä koko päivän. Luin sähköposteja ja yritin päästä kärryille. Pyysin työkavereita perehdyttämään minua missä mennään. Tuntui, että työkavereilla oli kiire enkä perehdyttämistä saanut ihan heti.

Työsähköpostit eivät enää häirinneet ja sain rauhassa lukea puolen vuoden takaisia kirjeenvaihtoja. Kaikki tuntui uudelta. Huomasin sähköpostivastauksistani, kuinka kova halu minulla oli onnistua työssäni ja osoittaa osaamiseni.

Nyt leppoisat työpäivät ovat arkea ja teen töitä tasaisen varmasti. Omien rajojen etsiminen on vielä alkutekijöissä, sillä töitä napsin järjestyksessä vähän kerrallaan. Sähköposti ei ole enää käskyttäjä ja nettilehtiä ei tule selailtua. Kaikkinensa tunnen olevani työn kanssa tasapainossa.

Tärkeitä asioita paranemisessa ovat olleet avoimet keskustelut työnantajan ja työkavereiden kanssa. Kerroin paniikkihäiriöstä ja nyt turvallisuuden tunne töissä on lisääntynyt ja kohtaukset ovat pysyneet poissa.

Pari kuukautta töissä

On ollut jo useita tilanteita, jolloin tuntemukset kiireestä ja stressistä ovat vallanneet minut. Ohuella trapetsilla taiteilen vielä, mutta parantuminen on alkanut. Työhön paluussa tärkeiksi muodostuivat työkavereiden luoma turvallisuuden tunne, esimiehen empatia ja itsestään huolehtiminen mm. liikunnan avulla sekä tärkeimpänä oman puolison tuki.

Nyt jo kaksi kuukautta töissä olleena ja useita vaikeitakin neuvotteluita läpikäyneenä tunne omasta vahvuudesta on alkanut palata. Pieniä stressitilanteita kestän jo, mikä on antanut minulle toivoa. Ei stressitöntä työelämää ole tänä päivänä olemassakaan. Siksi noiden stressitilanteiden kestäminen on ollut minulle tärkeää. Paraneminen on jo hyvällä mallilla!


Teksti: Nimimerkki ”Kyllä tästä selviää” | Kuva: Pexel photo

(Uusi Kaiku 01/2014)