Kissat kaapeissa ja naku keisari

Worüber man nicht sprechen kann darüber muss man schweigen, tuumasi Wittgenstein Tractatus Logico-Philosophicuksessaan sata vuotta sitten. Hyvin on mennyt perille, ja virastomaailmankin perinteessä ja marginaaleissa on joukko tabuja, joista on todella vaikea puhua, vaikka ne kovasti arkea häiritsisivät.

Meillä julkishannossakin on esiintynyt varsin ikäviä tapauksia, jotka ovat pyörineet mediassa jo kuukausia tai nousevat otsikoihin aika-ajoin, mutta joita ei käsitellä avoimesti oman talon sisällä. Turha väittää, etteikö näistä puhuttaisi kahvipöydissä ja muissa epävirallisissa tilanteissa, mutta jos rehellinen dialogi uupuu, voi olla vaikea päästä eteenpäin ja rakentaa uutta luottamusta vaihtuvaankin johtoon. On raivostuttavaa, että joidenkin törttöily vie pohjaa toisten rehelliseltä ja vilpittömältä työltä.

Mitä jos (pää)johtajalla on ns. salainen suhde (suoran) alaisensa kanssa? Yksityisasia, ajatellaan usein. Se ei valitettavasti ole koko totuus eikä oleellinen kysymys ole se, miten kahden henkilön välillä säkenöi ja miten he sitä toteuttavat suljettujen ovien takana. Tai se, että kyse on yksipuolisesta tunteiden palosta eikä minkäänlaista suhdetta olekaan, mutta ympäristö ei voi olla ihastusta huomaamatta ja (työ)ansiottomista suosionosoituksista kiusaantumatta. Eikä edes se moraalinen paheksunta, mitä joku saattaa tilanteesta tuntea. Keskeisin ongelma tässä lienee hierarkiassa ylemmän sokeutuminen mielitiettynsä suosimiselle, tekemisille ja tekemisen tasolle, ja sille epäoikeudenmukaisuuden kokemukselle, mitä tämä yhteisössä aiheuttaa – tapahtui ansiotonta suosimista faktisesti vai ei. Sekä se energia, jonka tilanteen vatvominen vie itse asiasta, työnteosta.

Tilanne, mikä saa sisäisen konsultin kiemurtelemaan avuttomuudesta on kiusaamisen kokemus silloin, kun kiusaajaksi koettu on taas siellä yläportailla ja jonka kyky reflektoida omaa käytöstään on lähellä nollaa, tai jonka toiminta haiskahtaa tietoiselta ja tarkoitukselliselta, ihan sairaalta. Kun yksiköstä yksi jos toinenkin sairastuu tai lähtee pois, eikä ylempää ojenneta minkäänlaista auttavaa kättä. Onpa sellaistakin sattunut, että se varsinainen tarinankertoja tai sopankeittäjä on työsuojelupäällikkö, jonka pitäisi olla ylin muistuttaja, että epäasiallisuuden kokemukset hoidettaisiin asianmukaisesti, kaikkia osapuolia kuullen.

Paljon energiaa tuhraantuu siihenkin, kun odotetaan, että se ja se jäisi eläkkeelle, kun uusi työ tai työ ylipäätään ei enää hirveästi kiinnosta, mutta ihminen istuu vaikuttavan virkansa päällä pullonkaulana kaikelle uudistukselle. Puhun tässäkin nyt marginaalista missään tapauksessa eläkeikäänsä korottavia yleisesti leimaamatta. (Minulla on edelleen ikävä yli 40 vuotisen työuran tehnyttä Kaijaa, jonka haukankatse paljasti silmänräpäyksessä oikeinkirjoitusvirheet ja joka ensimmäisenä omaksui tekniset härpäkkeet ja avuliaasti niissä hitaampiaan avitti.)

Yksi tabu tuntuu olevan se, että työ jakautuu kovin epätasaisesti ja se on hyvin esimiehen tiedossa. Siihen voi olla monia syitä ja ihan päteviäkin selityksiä. Mutta hämmentävää on lähdön hetkellä kuulla, että joillakin työtovereista ei aikoihin ole juuri ollut mitään järkevää tekemistä samaan aikaan kun toiset ovat juosseet tukkaputkella. Ei ole suinkaan selvää, kuka tässä on kärsinyt eniten: alityöllistyminen voi olla lievää ylikuormittumista turhauttavampaa ja nakertaa pahastikin itsetuntoa.

Muun muassa näitä tarinoita olen kuullut, kutakin useammalta taholta. On helppo sanoa, että nostakaa kissat pöydille ja tuulettakaa kaapit, mutta kun ei se usein ihan niin mene. Se onneton, joka sopimuksen jälkeen ottaa porukkaa vaivaavan asian esille, saa usein ryöpyn niskaansa ja muut lakoamaan pöydän alle, vaikka toista oli sovittu – yhdessä rintamassa ollaan, juu. Toisaalta asiat ovat harvoin niin yksituumaisia tai kaksinapaisia, miltä ne itsestä saattavat näyttää. Ehkä meistä vielä löytyy montakin siilasmaata, joka joutuu vuosien jälkeen toteamaan, että kyllä näin, mutta ei ollut paukkuja puuttua.

Vaan niin muuttuu maailma keskustelukulttuurissakin. Useammassakin virastossa ollaan kyseenalaistamassa hierarkisia auktoriteetteja ja siirtymässä yhdessäohjautuvampaan suuntaan. Valvontaa vähennetään, yhteistä ymmärrystä ja merkityksenmuodostusta korostetaan. Dialogit ja dialogisuus, joita Sitra on ansiokkaasti pitänyt esillä, tarjoavat erinomaisen kanavan yhdessä ihmetellä ja tutkia myös niitä vaikeampia asioita arvottamatta, ilmiötä avaten ja kantoja kuunnellen.

Kuullaan, kysytään ja keskustellaan! Yksityisasiat ovat yksityisasioita, mutta siitä, mikä näyttäytyy työssä ja työyhteisössä, mikä vie energiaa ja huomiota pois työnteosta, tulisi voida puhua – avoimesti.

Energistä, arvostavaa syksyä!


Kirjoittaja: Liisa Virolainen | Kuvat: Pixabay ja Soile Kallio

Liisa Virolainen työskentelee kehityspäällikönä Kaiku-työelämäpalveluissa ja Uusi Kaikun päätoimittajana. @LiisaVirolainen