Digitalisaation varjopuoli

Taylorismilla, eli työnteon tieteellisellä johtamisella, on nykyisin paha kaiku. Aikanaan, teollisten prosessien kehityttyä liukuhihnan ja muiden innovaatioiden kautta tehokkaammaksi, tuli tarpeelliseksi myös saada työntekijät toimimaan paremmin koordinoidusti koneiden kanssa. Tähän tayloristiset ideat johtamisesta ja työn organisoinnista olivat tarpeellisia.

Nyt ideologia työnteosta on muuttunut merkittävästi. Idea liukuhihnatyöntekijästä on saanut väistyä asiantuntijatyön ideologialla, jossa hyvin autonomiset, oman alansa asiantuntijat, tekevät itsenäisesti työtä. Työn teon aika tai paikka eivät ole enää merkityksellisiä, vaan enemmänkin ajatustyö ja vuorovaikutus muiden asiantuntijoiden kanssa. Työn sisällöistä on tullut moniulotteisempia ja samalla työn ja muun elämän välinen ero on kaventunut.

Esimerkiksi työ 2.0 -ideologia toistaa ja vahvistaa tätä uutta asiantuntijatyön mallia ja etsii mm. uusia mittareita tämänkaltaisen työn seurantaan. Valtiovarainministeriö yhdessä Senaatin, Valtiokonttorin ja Valtorin kanssa pyrkii luomaan uuden työnteon edellytyksistä mahdollisimman hyvät. Taustalla on oletus, että valtion virkamiesten työ on muuttumassa edellä kuvatun laiseksi.

Valitettavasti arjen kokemus ei täysin tue tätä ideologiaa. Digitalisaation tulisi sen mukaan siirtää menneisyyteen toisteinen sekä ikävä työ ja näin vapauttaa asiantuntijat käyttämään luovuuttaan ja empatiaansa. Tällä hetkellä näyttää osin siltä, että digitalisaatio päinvastoin sitoo aiemmin itsenäistä ja monipuolista toimenkuvaa tehneitä asiantuntijoita tietojärjestelmien ihmispäätteiksi.

Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Palkeiden työntekijöiden työnkuvan muutos. Heillä oli ennen palvelukeskuksen perustamista omissa virastoissaan usein melko laaja ja monipuolinen tehtävänkuva, jossa he pystyivät kehittämään osaamistaan monilla aloilla. Palvelukeskuksen aloitettua prosessien kehittäminen on aikaansaanut sen, että työnkuvat ovat kaventuneet merkittävästi ja työstä on tullut hyvin riippuvaista tietyistä järjestelmistä (mm. Kieku, Rondo), joissa he tekevät toisteista työtä viikosta toiseen.

Samanlaisia havaintoja on tehty myös ainakin verohallinnossa, aluehallinnossa ja Valtorissa. Prosessien kehittäminen ja digitalisaatio eivät suinkaan ole vapauttaneet asiantuntijoita vaan paremminkin tehokkuuden nimissä kahlinneet heidät tiiviimmin osaksi prosesseja ja niitä ohjaavia järjestelmiä toimimaan niiden ehdoilla ja rytmillä.

Valtion hallinnon on tietysti tarkoitus olla mahdollisimman tehokas ja tuottava. Tällöin luonnollisesti kannattaa standardoida tekemistä, poistaa turha hukka, vähentää turhaa häröilyä. Kuulostaa siltä, että tayloristiset periaatteet elävät ja voivat hyvin. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että aina työ 2.0 kokeilukulttuuri ideologioineen ei aina uppoa kovin hedelmälliseen maaperään. ”Ilmeisesti kaikilla ei ole ihan tarpeeksi töitä” -kommentti kertoo hyvin asiantuntijan suhteesta siihen.

Onko seuraava vaihe sitten se, että digitalisaatio alkaa oikeasti korvaamaan tätä uustayloristista toisteista työtä? Mitä silloin tapahtuu asiantuntijoille? Heidän osaamisensa on ensin kavennettu ja sitten työ korvataan robotilla. Jäljelle jää huomattavasti pienempi prosessien ja järjestelmien kehittäjien joukko, joka johtaa 24/7 toimivia robotteja ja lähinnä puuttuu ongelmatilanteisiin ja vastaa asiakaspalvelusta sen pienenevän joukon osalta, jotka eivät digitalisoituja palveluita pysty itse käyttämään.


Kirjoittaja: Antti Seppänen | Kuvat: Avi, viestintä ja Pixabay

Antti Seppänen (twitterissä @anttise), kirjastotoimen ylitarkastaja Etelä-Suomen aluehallintovirastossa, Kaiku-kehittäjä ja Kaiku –klubin yhteistyöryhmän jäsen 2016-2017.